Girl power! - #1

 Kuva: Pixabay

Hejdå! Tänään saatte postauksen (*jee vihdoin uusi postaus!*), joka kertoo erään tytön elämästä. Saatte nyt itse päättää, onko hänen ihonsa tumma vai vaalea, koska en itse osaa päättää sitä! xD

PS. En jatka muita jatkotarinoitani, paitsi ehkä Väärin -tarinaa. 

Tänään kirjoitin pitkästä aikaa päiväkirjaani. Se kuului näin:

Päivämäärä: 

13.10. 22

En kestä tällaista tilannetta. En vain kestä. 

Meidän koulussamme tyttöjä ja mustia ihmisiä syrjitään. Tai siis kaikkia tyttöjä ei, mutta minua ja muutamaa muutakin. Sen lisäksi mustia tyttöjä syrjitään vielä enemmän. 

Minusta se ei ole oikein. Kaikkien pitäisi saada elää rauhassa ja opiskella sukupuolestaan, ulkonäöstään tai ihonväristä huolimatta. Maailmassa on huono tilanne sen (ja muutaman muunkin) asian takia. Vaikka Suomessakin tyttöjä ja poikia ei enää kauheasti jaotella, niin siltikin jotkut kiusaavat. 

Mutta onneksi asumme Suomessa. Jos olisimme Irakissa tai Afganistanissa tai jossain muussa tuollaisessa maassa, niin kuvitelkaa, että meillä olisi vielä huonompi tilanne. 

Kaikki ovat yhdenvertaisia erilaisuudesta huolimatta. Ja MINÄ aion tehdä maailmasta aikuisena paremman paikan kaikille. 

Olin ylpeä kirjoituksestani, kun olin lukenut sen jo varmaan kolmeen kertaan. En vain pystynyt uskomaan, että minä olin kirjoittanut jotain niin hienoa. 

”Alice! Kuuleeko maa? Ruoka-aika!” kuului äidin ääni. 

”Tullaan”, vastasin ja kiirehdin ruokapöytään. 

”Kirjoitin kiusaamisesta sukupuolen ja ihonvärin takia päiväkirjaan”, kerron ylpeänä ja lusikoin kalakeittoa. 

”Hah. Kuitenkin se on vain tälläinen. Kuunnelkaapa: ’kiusaaminen ei sovellu kouluun. Se on tyhmää.’”, isoveljeni Eeli naurahtaa ilkeyttään. 

Kun olin vauva ja Eeli vasta pari vuotta, hän kuulemma aina kiukutteli siitä, että minulla on kauniimpi nimi, Alice, kun taas hänellä vain Eeli.

”Eeli”, äiti toruu kuin hän olisi taas kaksivuotias. ”Ei Alice tuommoista kirjoittaisi. Hänhän on jo vitosella.” 

”No ehkäpä hän piilottelee huonoa kirjoitustaitoaan”, Eeli virnistää ja poistuu pöydästä. 

”Lautanen tiskikoneeseen”, äiti huutaa. ”Ennen kuin alat pelaamaan sitä kirottua Pleikkaa.”

Minä naurahdan ja ahmin keiton loppuun. 

”Milloin isä tulee kotiin?” kysyn. ”Haluan näyttää hänelle kirjoitukseni.”

”Jonkun ajan päästä”, äiti vastasi. ”Kyllä siinä vielä vähän kestää.”

”Höh”, tuhahdan ja marssin Eelin huoneeseen. Hän pelaa (niin kuin aina) Pleikkaa.

”No moi”, Eeli sanoo. Hämmästyin, koska pelatessaan hän ei yleensä puhu tai edes tervehdi, ennen kuin joku kysyy häneltä jotain. ”Miksi sä tulit tänne, Alice?” 

”No en mä tiedä”, vastasin. Ihme kysymyksiä. ”No okei. Lähden sitten pois. Ei sun kanssa voi tehdä mitään.” Marssin pois Eelin huoneesta. 

”No mitä Eeli teki?” äiti kysyi tyhjentäessään tiskikonetta, vaikka arvelin, että hän kyllä tiesi vastauksen.

”No… pelasi”, huikkasin ja lysähdin sohvalle. Äkkiä huomasin vieressäni olevan kirjan, joka sattui olemaan suosikkikirjasarjastani juuri se osa, jota olin lukemassa. Saatoin lukea vaikka vain viisi minuuttia ja sitten lopettaisin, joten se oli hiirenkorvilla melkein joka kohdasta. Avasin kirjan viimeisen kirjanmerkin kohdalta, ja huomasin, että aloittaisin jo 17. luvun. 

”Äiti!” huusin kuin pikkulapsi. ”Mä olen jo 17. luvussa tässä kirjassa!” jatkoin ja heiluttelin kirjaa ilmassa äidille.  

”No jopas! Oletpa lukenut paljon”, äiti kehuu. 

Illalla omassa sängyssäni mietin aikaeroja muihin maihin ja lueskelin kirjoitustani. Olin näyttänyt sen isälle, ja hän sanoi, että minusta voisi tulla aikuisena toimittaja. Niin minäkin toivon. Luettuani kirjoituksen viiteen kertaan, mietin, että kuinkahan monta tyttöä maailmalla on joutunut kiusaamisen kohteeksi. Minua alkoi hieman pelottaa, että miten minua kiusattaisiin huomenna, joten siirryin muihin ajatuksiin ennen kuin nukahdin. 

Seuraavana aamuna heräsin ja harjasin hampaat. 

”Hei Alice!” äiti huusi. ”Tänään on koulussa jotain erikoisohjelmaa!” 

Harjasin hampaat loppuun nopeasti ja panin sormet ristiin. Kunpa se olisi jotakin kiusaamisenvastaista.

”Uskon, että pidät tästä: teillä on myyjäiset luokkaretkeänne varten! Leivotte jotain menette myymään niitä.” Äiti tohotti. 

Petyin. Miksi koulussa ei ikinä vastustettu kiusaamista? 

Säntäsin aamupalalle. 

”Äiti? Mikset ole laittanut?” vänkäsin kuin pikkulapsi, taas. 

”Päätin, että saat tänään laittaa sen itse, jotta minun ei tarvitse”, äiti vastasi. Osasipa hän olla tänään ärsyttävä. Joutuisin tekemään ihan itse leivän, koska ”minä saan olla omatoiminen”.

Voitelin leivät ja söin niin nopeasti kuin pystyin, koska vaikka koulussa ei ollutkaan kiusaamisenvastaista ohjelmaa, myyjäiset kuulostivat kivalta. Puin vaatteet niin nopeasti, että aikaa jäi vaikka mihin, mutta minä en jäänyt kotiin norkoilemaan, vaan lähdin. 

”Heippa äiti!” huusin mennessäni. 

Ulkona tuntui hyvin vapaalta, vaikka olinkin menossa kouluun. Tuulenvire kutitti kasvojani, ja silloin tällöin kylmä, syksyinen viima sai silmät vuotamaan. Oli ihanaa olla ulkona. 

Koulussa aloimme heti leipomaan. Ilmeisesti mokkapaloja. Kerran leivoimme äidin kanssa niitä ja niistä tuli tosi hyviä. Silloin mietin, miten ärsyttävää olisi leipoa Eelin kanssa. Havahdun ajatuksistani, kun opettaja sanoo:

”Alice! Kuuleeko maa?” 

Silloin muistin äidin sanovan ihan samalla tavalla eilen. Sysäsin kuitenkin ajatukset pois mielestäni ja jatkoin leipomista.  

Kun mokkapalat olivat valmiita, pystytimme kojun lähelle koulua ja mokkapalat sen alla olevalle pöydälle, aloimme myymään. 

Kului monta tuntia, ja se alkoi jo olla tylsää. Varsinkin, kun jotkut olivat vuorotellen myymässä ja toiset odottivat.

Vihdoin myyjäiset olivat ohi, ja lähdimme takaisin koululle. Matkalla kuitenkin kaaduin, vieläpä hiekkatielle. Silloin poika, jonka nimeä en muistakaan, tarjosi minulle käden, mikä oli harvinaista, koska meidän koulussamme pojat eivät erityisesti pidä tytöistä. Punastuin. 

Tajusin pitäväni hänestä. 

Pojasta, jolla oli sädehtivät silmät. 

Pojasta, jolla oli kauneimmat hiukset koskaan. 

Pojasta, jolla oli täydellinen hymy. 

Tuntui, kuin hän olisi ollut minulle se oikea. 

Nyt pitää enää vain selvittää, pitääkö hän oikeasti minusta.