Kauniita sanoja - Hertan tarinablogi

 Kuva: Pixabay  Moi! Mun tauko ei oo siis vielä ohi, mutta päätin kirjoittaa tälläisen pienen tarinan. Kommentoikaa mielipiteenne - itse olen tätä tarinaa vasta aloitellut (ei siis tänne blogiin, erääseen toiseen paikkaan). No, aloitetaan!  Miksi aina minä?  Aargh! Käveleminen syksyisessä, marraskuisen harmaassa säässä ei kuulosta kovin miellyttävältä, ellei ole tällaisen sään ystävä. Minä en ainakaan ole sellainen, enkä tunne yhtäkään sellaista ihmistä. Kura läiskyy jalkojeni alla, kun kävelen mutaisen ruohokentän poikki. Kohta kenkäni kastuvat ihan varmasti, ajattelen äreänä. Kouluun lähteminen ei erityisesti houkuttele minua mitenkään, mutta minkäs teet, kun olet siellä. Jo melkein lehdettömät puut kahisevat ympärilläni.  Joo, älkää yrittäkö auttaa. Ai niin! mieleeni putkahti ajatus. Äh! Pitäisi vielä harjoitella kokeeseenkin. Olikohan se matikasta? Ja milloin se olikaan? Ensi viikolla? Tämän viikon perjantaina? No, pitää kysyä opettajaltani. Ai niin, sehän o...

 Kuva: Pixabay  Moikka! Älkää hermoilko Q&A:n kanssa! Se ilmestyy aikanaan, sitten kun saan sen valmiiksi. Postausväli alkaa pikkuhiljaa palautua, joten pysykää kuulolla! Tässä teille pieni tarinanpätkä,, mikä on saanut inspiraationsa  Linnean tarinapajan  ja  Esterin tarinablogin  postauksista ”Sydänmurskaa” ja ”Me kaksi”.  Pimeässä huoneessa kuuluu ainoastaan tuskallinen hengityksesi, joka pihisee epämiellyttävästi.  ”Ei!”  Epätoivoiset kuiskaukseni kuuluivat hiljaisina. Nipistän itseäni käsivarresta todistaakseni että tämä on unta, mutta ei.  Se sattui. ”Ei!” huudan. Se kaikuu ja hiipuu pian. Katsot minua tuskallisen näköisenä. Kyyneleet kohoavat silmiini. ”Minä paranen ehkä vielä”, sanot. Mutta minä en usko. Päästäni alkaa pulputa epämukavia ja pelottavia ajatuksia.  Mitä jos hän ei paranekaan?  Jos hän ei kuole tähän tautiin, niin kyllähän hän voisi johonkin onnettomuuteen.  Hän kuolee, jos ei saa pian apua! ...

 Kuva: Pixabay  Moi! Nyt hieman kesäisen tarinan jälkeen päätin kirjoittaa syksyisemmän tarinan. Taidan mennä tässä enemmän loka-/marraskuun puolelle, joten toivottavasti se ei haittaa. Unohdetaan alkuhöpinät 😅 ja mennään tekstiin/tarinaan!  ”En välitä” Kävelin syksyisessä, koleassa säässä. Pääni oli täynnä inhottavia ja synkkiä ajatuksia, ja ei yhtäkään hauskaa, kivaa tai kaunista. Tuntui kuin pääni sisällä oli ollut loputtomasti synkkiä pilviä. Se johtui varmasti liian kylmistä, harmaista, koleista, sateisista, tyhmistä, ärsyttävistä päivistä, joita nyt syksyllä on ollut LIIANKIN paljon. Kuljin omissa ajatuksissani hiekkatietä pitkin. Lehdet lentelivät naamaanikin, mutta en välittänyt. Oli paljon tärkeämpääkin tekemistä: ajatuksien siistimistä, kuin jäädä jumittamaan pikkuasioihin. Mutta vaikka yritin, se ei auttanut. Mieleni oli edelleen musta. Mietin viime aikoina tapahtuneita ikäviä asioita ja laadin niistä mielessäni listan: Poikaystävä jätti ilman pienintäkään var...

 Älä ihmettele kuvaa, se on lempibändini BTS:än logo.   Moiksuli! Tämän postauksen aihe on taas säekertomus, joo, jollain on ehkä tollainen sama otsikko jossain tarinassa, joten jos se on sinun, kommentoi ja vaihdan sen. Joo, ei löpistä enempää, mulla ei oo enää asiaa.  En voinut uskoa tätä.  Me kaksi olimme jäljellä tässä kisassa ja kuvittelin, että ympärillämme lojui kuolleita ruumiita.  Kun katsoin tarkkaan,  vertakin näkyi.  Vain me kaksi olimme jäljellä.  Vaikka kuvittelin, että tämä on surkea peli ja että itsekin olen sellainen en ole pudonnut.  Vaikka en voita missään pelissä, tässä luulisin tekeväni sen.  Olen selvinnyt haavoittumatta toisin kuin  sinä.  Voisin kuvitella että tuhansista naarmuistasi kaikista valuu veri melkein roiskuten.  Ihoni ehjä on, mutta joku minuun osuu jättäen pienen raapaisun.  Tämä ei ole tässä, huudan ja kuvittelen nälkäiset sudet ympärillämme.  Jos saisin päättää, tämä oli...

 Kuva: Pixabay  Moiksuli! Tämä postaus on…no, mikä tämä nyt onkaan… tälläinen nyt vaan. Tietääkseni ainakin Ester sekä Olivia ovat tehneet tälläisen, mutta joo… aloitetaan!  Kun aamulla heräsin kaikki tuntui oudolta ja vaikka yritin hiivuttaa sitä se ei auttanut.  Aamusta tuli tylsä kuin musta huone ja ihmeet eivät siihen ollenkaan auttanut.  Kun ajattelin, että miten  syntymäpäiväni voi olla huomenna kun päivä on näin harmaa.  Äiti aamupuuroa keitti minä laahustin tuolille ja istahdin  uupuneena.  Miksi pitää olla näin,  ajattelin, kun lusikoin puuroa.  Ei lauantaita parempaa päivää kai taidakaan olla.  Kun kuulen humahduksen,  sääkin ulkona muuttuu synkäksi.  Tänään sitten ei, sanoo äiti  mutta vaikenee kun kuulemme jyrähdyksen.  Lamput sammuvat televisio kiinni kaukosäädin ei toimi.  Kun näin harmaa  aamu päättyy ukkoseen ei huomenna voi olla päivistä kivoin.  Veli saippuakuplia puhaltaa ul...

   Moiksuli! Tänään ja tämän postauksen aiheena on huvipuisto, mutta vähän jännittävämpi tarina. Jotta pääsisit jo lukemaan ja en paljastaisi enempää, lopetetaan löpinät ja aloitetaan tarina!  Tänään minä ja perheeni lähdemme Linnanmäelle. Itse en pidä pyörivistä, heiluvista enkä korkeista laitteista, joten vastustin ajatusta pitkään. Sitten suostuin viimein, mutta mainitsin, että pyöriviin, heiluviin ja korkeisiin laitteisiin äiti tai isä menee vain isoveljeni kanssa.  Kun saavuimme Linnanmäelle, en voinut kestää sen meteliä. Kauheaa kiljumista ja hirvittävää hirnumista. Tämänkin takia melkeinpä inhoan huvipuistoja. Isoveljeni halusi tietysti mennä ensin Taigaan.  ”Ei, ei, ei!” huusin, mutta muistin, että minun ei tarvitse tulla. Mutta isä sanoikin, että vasta lopuksi mennään hurjiin laitteisiin.   ”Eikä”, isoveljeni, Eemil, mutisi.  ”Mentäisiinkö ensin Maailmanpyörään?” äiti ehdottaa. Minä huokaisen.  ”Ei”, vastaan.   Kuva Kehräst...

 Moiksuli! Tänään vuorossa tarina, joka kertoo Daniela-nimisen tytön unesta. Daniela on viidennellä luokalla (eli on 11-vuotias), ja on ihastunut Lauri-nimiseen poikaan hänen luokaltaan. Lauri kuitenkin vihaa Danielaa, joka suututtaa tätä. Daniela on kirjoittanut päiväkirjaansa, että hänelle on epätoivoinen ihastus: Lauri. (Ketä kiinnostaa!) mutta nyt, aloitetaan!  Daniela seisoo yksin keskellä luokkahuonetta. Hänen ihastuksensa Lauri on hänen vieressään. Daniela kääntää päätään Laurin suuntaan, ja väläyttää hänelle surullisen ilmeen. Lauri puolestaan yrittää näyttää lohduttavalta, ja Daniela ajattelee, että se on vain teeskentelyä. Sitten, ihan yhtäkkiä, Lauri kuiskaa:  ”Mennäänkö ulos?” Kysymys yllättää Danielan. Hän katsoo Lauria hetken. Laurin silmissä kuvastuu innostus, ja Daniela vastaa: ”Mutta siellähän on tosi, tosi kylmä!” Lauri vastaa: ”Rakkaus lämmittää.”  Laurin sanat saavat Danielan suun kääntymään hymyyn ja hämmästykseen samanaikaisesti. ”Rakastatko min...

 Moikkuli! Tänään postaus on piirtämiseen liittyvä tarina, ja jos keksit sille paremman nimen, kerro se ihmeessä kommenteissa! Näitä tarinan nimiä on niin vaikea keksiä, joten älä välitä, jos tulee huonoja😅. No, ennen turhia löpinöitä, päästetään sinut lukemaan! PS. Jatkan tässä blogissa ehkä Art_girl ❤️Diana❤️-tarinaa, mutta aloitan sen alusta (en tiedä miksi).  Avain kiertyy lukossa. Olen kotona. Huudan tervehdyksen, mutta kukaan ei vastaa. Vain auki oleva ikkuna humisee. Olen yksin kotona. Jes, ajattelen, koska yksin oleminen on parasta aikaa piirtää. Voi piirtää vain ihan yksin, ja jos menee pieleen, kukaan ei näe sitä. Jostain syystä on kivempaa miettiä yksin, mitä piirtää.  Ryntään piirustuspöydän ääreen. Mietin hetken, mitä piirrän, mutta sitten se tupsahtaa mieleen: Ihminen ja koira! Alan heti töihin. Ensin hahmottelen ihmiselle pään ja hiukset; sitten vartalon: kädet, jalat, kaulan, vatsan, sekä tietysti vaatteet. Sitten siirryn koiraan. Koiralle teen vartalon, ...