”En välitä”

 Kuva: Pixabay

 Moi! Nyt hieman kesäisen tarinan jälkeen päätin kirjoittaa syksyisemmän tarinan. Taidan mennä tässä enemmän loka-/marraskuun puolelle, joten toivottavasti se ei haittaa. Unohdetaan alkuhöpinät 😅 ja mennään tekstiin/tarinaan! 

”En välitä”

Kävelin syksyisessä, koleassa säässä. Pääni oli täynnä inhottavia ja synkkiä ajatuksia, ja ei yhtäkään hauskaa, kivaa tai kaunista. Tuntui kuin pääni sisällä oli ollut loputtomasti synkkiä pilviä. Se johtui varmasti liian kylmistä, harmaista, koleista, sateisista, tyhmistä, ärsyttävistä päivistä, joita nyt syksyllä on ollut LIIANKIN paljon. Kuljin omissa ajatuksissani hiekkatietä pitkin. Lehdet lentelivät naamaanikin, mutta en välittänyt. Oli paljon tärkeämpääkin tekemistä: ajatuksien siistimistä, kuin jäädä jumittamaan pikkuasioihin. Mutta vaikka yritin, se ei auttanut. Mieleni oli edelleen musta. Mietin viime aikoina tapahtuneita ikäviä asioita ja laadin niistä mielessäni listan:

Poikaystävä jätti ilman pienintäkään varoitusta. 

Säät ovat liian harmaita. 

Bestikseni ei ole enää bestikseni. 

Minä olen synkkä, synkempi kuin synkin pilvi koskaan. 

Talvi, vielä kylmemmät säät, ovat tulossa. 

Istahdin penkille. 

Kun mietin listaani, alkoi tuntua, että elämäni, tai koko kutosluokkani, oli pilalla. Kaikki saavutukseni, joita kyllä oli säälittävän vähän, eivät muistaneet yhtään mieleen tai tuntuivat mahdottoman pieniltä verrattuna huonoihin asioihin. 

Pieniä pisaroita ripotti kännykkäni päälle. Minä, toiselta nimeltäni Tyhmä, olin jättänyt sen siihen, ajatus putkahti mieleeni. 

Mutta en välittänyt. Olkoon siinä, tyhmä puhelin, ainakaan en bestikselleni enää viestiä laita. En kenellekään.

Tuntui, että kotimatka olisi loputon, kun lähdin taas kävelemään. Vähitellen pisarat suurenivat ja niiden määrä kasvoi, kunnes oli kaatosade. Ja en ollut ottanut sateenvarjoa mukaan. 

 ”Tämäkin vielä! Miksi ei kerrottu?” puuskahdan itsekseni ja häivyn metsään. Siellä on oikoreitti kotiin ja saa olla puiden suojassa.